Aloitin edellisessä kirjoituksessa tätä tarinaa. Tässä osassa mennään todennäköisesti syvempiin ja enemmän triggeröiviin ja ahdistaviin osiin. Näihin jotka on mullekkin hankalampia kirjoittaa. Vaikka olen näitä terapiassakin yrittänyt hoitaa, olen vain joutunut myöntämään että huonoina hetkinä mä vaan olen näiden armoilla. Joten jatketaan..
Sitten alkoi murkkuikä.. Kehittyminen, akne, hiki, some, seurustelu.. Kaikesta tuli pahempaa.. Muistan miten paljon mua sattui joka kerta ku muut puhu meikkaamisesta, hiustenvärjäämisestä, jopa poikakavereista. Mä olin siihen mennessä ollut ihastunut vaan yhteen poikaan, joka jäi mun ainoaksi ihastumiseksi poikaan. (tan tan tunnustus) Siihen mun lapsuudenkaveriin.. Ainut ongelma oli se et se poika ja sen kaverit oli kans meiän luokan "hylkiöitä", mut niil oli oma kaveriporukka joka on yhä kasassa ja mä en siihenkään ikinä päässy mukaan. Tää oli se vaihe kun myös siit kiusaamisesta tuli suoraansanottuna sotaa, se oli tosi rumaa ja siit tuli vaan pahempaa. Nää on kans ne vaiheet joita mä muistan enemmän. Aloitetaan siis..
Oltiin oltu päivä koulussa, olin taas tunkenu itteni porukkaan, kuten joka päivä. Olin viettänyt aamulla taas tunnin laittautuen ja miettien mitä teen, jotta saisin tänään vähemmä osumaa.. Noh voi haaveilla, olin kuullut muiden puhuvan että menisivät lähellä olevaan keskustaan pyörillä ja siitä mä vasta innostuin ja kysyin että jos vien repun kotiin ja haen pyörän niin tulisin mukaan. Yllätyksekseni sain myöntäviä vastauksia ja lähdin kotitiemme risteyksestä juoksemaan innoissani kotiin. Tiputin repun eteiseen ja huusin äidille lähteväni kavereiden kanssa pyöräilemään keskustaan, nappasin kypärän ja avaimen. Kun pääsin pyörällä takaisin paikkaan jossa kavereiden piti olla niin siellä ei ollut ketään. Olin hetken siinä ymmälläni ja sitten tekstasin kavereille että missä ne on? ja vastausta en osannut arvata 'mentiin jo ei haluttu sua mukaan. Mä poljin kotiin ja äiti oli keittiössä tekemässä ruokaa. Ja kun pääsin sisälle ja istuin keittiöön, äiti kysyi miksi tulin näin pian. Se oli kysymys joka rikkoi mun korttitalon, joten mä kerroin kaiken. Kuten tiedetään äidit huolehtii lapsistaan, välillä liikaa. Mun äiti oli jo osannu arvella tätä muttei uskonut todelliseksi.. Äiti oli opettajalle kertonut, joten seuraavana päivänä opettaja piti puhuttelun meille tytöille.. Mutta tää E ratkaisi asian kuten aina, muutama kyynel ja yhtäkkiä mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan.
Siirryttiin luokka-aste ylemmäs, joten olen nyt jossain viidennellä tai kuudennella luokalla. Ai niin ja viidennellä luokallemme oli myös tullut uusi tyttö. Ystävystyin tämän tytön kanssa jo jonkun verran, mutta hänkin alkoi ystävystyä tämän E:n kanssa ja sopeutui joukkoon.. Tilanne siis oli minulle jälleen +1-1=0..
Sain jotain ja hävisin silti. Tää uusi tyttö oli aivan ihana ja vietinki siellä ala-asteaikani parhaat hetket, menin sinne kun kotona tuli riitaa, menin sinne jokainen kouluaamu kahville ja siitä tuli toinen kotini.. Näihin aikoihin aloin sairastamaan. Ensin alkoi oireilemaan polvet, ne oli kipeät ja silloin aloitettiin tutkimukset. Sitten puhkesi Raynauldin oireyhtymä.. Minun ja E:n välejä selviteltiin jopa jonkun ulkopuolisen kiusaamiseen puuttuvan porukan kanssa. Eikä sekään auttanut. Ensimmäisen kohtaukseni aikana olin aivan avuton ja kouluni rehtori vain väitti että piirsin ne jotta pääsen pois koulusta..
- Tässä mun ala-asteen päättäjäiskampaus
Ja ihan kuin tämä kaikki ei olisi riittänyt alkoi mieleni prakailemaan ja rupesin tekemään todella tyhmiä asioita.. Kokeilin esimerkiksi sosiaalisen painostuksen vuoksi tupakan polttoa.. ja ilkivaltana tuhrin kouluni seinät.. Toivoin syvästi saavani apua mutta sain vain lastensuojeluilmoituksen?! Olisin aina kuvitellut että ensin kokeillaan muuta kuten kuraattoria tai koulupsykologia?
Tämän jälkeen äitini keksi ehdottaa sisäoppilaitosta.. Pohdin ehdotusta pitkään ja päädyin hakemaan sinne kouluun. Odottelin jonkin aikaa ja kerran äitini pisti viestin kesken musiikintuntiani. Kotona katsoin kirjettä joka oli tullut, kirjeen ensimmäinen rivi sai minut itkemään onnesta. "Sinut on hyväksytty oppilaaksi Anna Tapion kouluun! Se oli helpotus ja se oli ainut syy minkä takia itkin oman ala-asteeni päättäjäisissä.
Niin paljon kuin toivoinkin, ei se loppujen lopuksi ratkaissut ongelmaani. Mielenterveyteni romahti vasta melkein vuotta myöhemmin.. Eikä mitenkään kevyesti vaan olin loppujen lopuksi todella itsetuhoinen ja tilanne kärjistyi yhtenä koulupäivänä hyppytunnin aikana. En muista tarkalleen mitä tapahtui. Joku kämppiksistäni oli puhunut minusta jotain mitä koin loukkaavana. Myöhemmin terapeuttini selitti että se olisi ikäänkuin katkaissut päässäni olleen langan, jolla viitattiin toipumiseeni. Tämän hyppytunnin aikana romahdin lopullisesti ja lopulta soitin äidilleni itkien että mun on pakko päästä kotiin just nyt tai tapan itseni. Näin myöhemmin ajateltuna, olisin voinut hoitaa sen paljon paremminkin. Silloin lähdin pois samana päivänä, enkä muista kuinka pitkäksi aikaa mutta seuraavan kerran kävin vain hakemassa tavarani.. Rakkaat ystävät sieltä, olis ollu ihanaa olla pidempään, toivottavasti ymmärrätte. Loppuvuoden opiskelut hoidin kotona koska en voinut enää silloin vaihtaa koulua. Samalla kun lopetin koulun aloitin nuoriso-psykiatrian avopuolella käymisen, ja jatkan siellä yhä.
Vaihdoin kuitenkin syksyllä.. samaan kouluun jossa kaikki kiusaajani. Olin koko kesän ajan aivan järjettömän peloissani, kerran jopa kauppakeskuksessa piilouduin parilta entiseltä luokkakaveriltani. Vaikka olin saanut rehtorin kanssa sovittua jopa etten joudu tilanteisiin joissa joutuisin työskentelemään E:n kanssa samaan porukkaan tai edes samaan luokkahuoneeseen. Olin aluksi paljon pois koulusta ihan vaan pelkäämiseni vuoksi, äiti joutui saattamaan mua koulubussille ja jopa katsomaan että menen sinne. En edes muista montako kertaa kyynelehdin bussin takaosassa, tämän viidennellä luokalla saaneen ystäväni vieressä.
Jatketaan seuraavassa osassa niin pääsemme jo nykyhetkeen asti ;')
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti