"Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"
Sairaslomailun aloitin 28.01.-16 ja jatkan tällä saikulla 09.02.-28.08. asti, tai jotain. Sitä ennen oon ollu kotona jo marraskuusta asti.. Olo on aika yksinäinen pikku hiljaa. Olen täällä aiemminkin puhunut siitä miten huono olen ottamaan ihmisiin yhteyttä, mutta nyt en enään tiedä keneen pitäisi pitää yhteyttä. Se on sinänsä huvittavaa, sillä mulla aiemmin oli paljon ystäviä. On kiehtovaa miten ne vaan pikku hiljaa katoaa kun niitä ei nää säännöllisesti tai kun elämäntilanteet muuttuu.
Mulla on yhä ystäviä, ja mä tapaan niitä silloin tällöin kahvin merkeissä. Itseasiassa melkein viikottain tai parin viikon välein. Se on ihanaa. Meillä on aina paljon puhuttavaa. Mutta sitten kun on niitä ystäviä joiden kanssa ollaan läheisiä ja kokoajan tekemisissä, joille laitetaan viestiä kun on tylsää ja jotka liitetään Facebookin videoihin joissa parhaat kaverit kiusaa toisiaan, tai joissa piirretty tipu tanssii. Niitä ystäviä mä nyt kaipaan.
Jostain syystä on hankala löytää ystävää jonka kanssa voisi olla sellainen. Mikä on ihan uskomatonta sinänsä.. Ne on niitä ystäviä joita sä kaipaat yli kaiken ku ne on pois, mut kun sä näät ne niin tuntuu kun ne ois ollu aina siinä.
- weheartit
Aiemmin mä olin yksi niistä tytöistä joka kulki siinä muutaman hengen kaveriporukassa, mutta olin jonkun kanssa käsikynkässä ja kikatin. Sitten kävelit meidän ohi käytävällä ja katoin sua syvälle silmiin, mutta kun sä olit mennyt ohi niin mä alotin uuden jutun ja kikatin sitä kertoessa. Mä olin yksi niistä jotka juoksi käytävällä kilpaa tunnille koska olin mun ystävän kanssa tekemässä jotain tyhmää ja missasin opettajan tulon.
Me oltiin ne jotka käveltiin keskustasta koulua kohti tupakka suussa ja kerroin sulle kaiken. Mä kerroin sulle siitä miten tiesin ettei se tehny mulle hyvää, siitä miten olin taas luvannut lopettaa. Kerroin sulle siitä miten olin asunut sen luona jo kuukauden eikä kukaan kysellyt perään ja siitä miksi voin pahoin. Kerroin sulle siitä miten pitäisi hankkia e-pillerit ja siitä miten kieroon joku vanhus kattoi mua bussissa.
SÄ olit mulle se johon mä luotin. Jonka mä tägäsin insta-kuviin joissa oli joku syvällinen lainaus missä T-Rex kertoo miten hankalaa sen on rakastaa. Sä tägäsit mut kuviin joissa oli pingviinejä. Joka kerta mä odotin hetkeä kun nään sut, meidän suhde oli parempi kuin mikään prinsessa-satu. Me ei tarvittu ketään muita tai mitään muuta että oli hauskaa. Mä kerroin sulle kaiken ja mä tiedän ettei me tarvittais muuta kuin toisemme. Me ei oltu ikinä suosituimpia, eikä meiän tarvinnu seiskaluokkalaiset rakasti meitä, varsinki ku vedottiin siihen et ollaan isompia ja parhait ja vaadittiin milloin mitäkin karkkia. Me oltiin ne joista kaikki luuli et oltiin aina oltu kavereita.
Me tehtiin kaikkea tyhmää. Kaikkea mitä ei pitäisi.
Me oltiin ne tyypit joista vanhemmat varoitti. Ne joista sanottiin meillekkin.
Me oltiin ne joiden aateltiin aina olevan enemmän ku ystävii. Silti me ei osattu pitää meistä kiinni.
Nyt mä vaan kaipaan ja odotan. Meille molemmille se on hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti